Mestoilla oltiin ensikertaa ja lähdettiin kartoittamaan minne muut ovat reikiä porailleet. Mestan pitäs olla takuuvarma made mesta.
Reikiä löytyikin urakalla sillasta etelään päin. Varmaan 20 minuuttii kerettiin olla mestoil ennenkuin muitakin alkoi valumaan madeparatiisiin. Jäällä oli parhaimmillaan 16 ukkoo ja lähtiessä sillan pielen autojono oli kasvanut 13 autoon. Oli kuitenkin sen verran valosaa että Paula päätti tutustua morrilla paikalliseen kalastoon. Mä alotin armottoman rosvouksen heti kättelyssä ja Paula nosteli miniahvenia tasaseen tahtiin jäälle. Pimeyden laskeuduttua hakeuduttiin muitten pilkkijöitten läheisyyteen siinä toivossa että näkis mitä muut tekee ja miten mateita nousee. No mitään mateita ei kukaan nostanut. Jos joku käytti otsalamppua niin ei montaa sekuntia. Kyllä sen ois aistinu jos jossai ois ollu tapahtumia.
Tulipahan hakattua ryöstäjää lahdenpohjaan yli neljä tuntia. Meidän jengiin tämmönen ulkoilu ei ihan oikeen iske. Ehkä oltais eri mieltä jos jotain tapahtumia ois edes ollu. No en nyt ihan satavarmasti manaa että oli viiminen madepilkki, mut saas vaan nähä. Madeepinnat nousee joka vuosi satavarmasti keravanjoesta syksyllä. Näitä eri kohteita kun vertaa niin kybällä pieksee keravan syysmateilu tommoset pimeessä räntäsohjo schaibassa seikkailut. Mut joo. Vaik kuin arseesta toi talvikalastus ajoittain tuntuukin niin silti seuraavana aamuna puhaltaa taas usko itseensä ja karttoja selaillaan uusien lajien ja pilkkikohteiden toivossa. Kohta suunnataan lähivesille. Ihan vaan siitä syystä että pillkiminen on kivaa vaikka taivaalta sataa räntäschaibaa ja keli on plussan puolel. Kohta lähetää lähivesille hakee Paulal kivinilkka ja kuore ja mulle tietysti se Kuha taas miljoonannen kerran. Siis se eka pilkkikuha. Soronoo vaan ja kirreit!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti